keskiviikko 25. maaliskuuta 2015

Potilaita ja porukkaa

Meidän väellä on tunnetusti huono säkä. Isäntä särki olkapäänsä ennen onnettomuuttani ja vihdoin viime kuussa oli sopiva aika raajan korjauttamiseen. Remontti olikin odotettua suurempi ja kuuden viikon sairasloma venähti kolmeen kuukauteen.

Pari viikkoa olkapääoperaation jälkeen onnettomuudessa hajonnut käteni alkoi toimia kummallisesti ja tavarat putoilivat. Maaliskuun alussa leikattiin ja viikon kuluttua käden pitäisi kestää jälleen normaalia elämää. Pitäisi. Että toivotaan parasta.

Vastoinkäymisiä on ollut, mutta niitä tuntuu tulevan, teki itse mitä tahansa. Onneksi maailmassa on perheen arkea tukevaa apua saatavilla kriisin hetkellä, mutta vaikka yrittäjä potee, ei yritys voi lyödä lappua luukulle. Tai sitten sen voi tehdä lopullisesti.

Raajavammat olivat meille potku persuksiin. Kun peltoa ei ole, en ole maanviljelijä. En maksa Myel- vaan Yel-maksuja, joten en ole oikeutettu lomituksiin. Eläimet ja sovitut tapahtumat on hoidettava, koska ilman tuloja ei lainoja lyhennellä.

Vajaakätisyyttä paikkaamaan löytyi onneksi huippuammattilainen ja töitä on hänellekin riittämiin nyt, kun uuden lampolan ensimmäinen kevätkaritsointi on täydessä käynnissä. Eläintenhoitaja/hevoshieroja vahvistaa myös tilamme osaamista aivan uudella tavalla eläinten hyvinvointia ajatellen.

Jatkamme Hakamaan lammastilan kehittämistä, vaikka pienyrittäjän arki ei aina auvoista olekaan. Onneksi mukana on mahtavia ihmisiä, niin palkka- kuin ostopalvelumeiningilläkin. Ilman ihmisiä tämänkin yrityksen vauhti olisi hiipunut alkumetreille. Sen sijaan nyt painetaan lisämiehityksellä vahvistettuna kohti seuraavaa laidunkautta ja uusia yrittämisen elämyksiä.

torstai 12. maaliskuuta 2015

Made in Hong Kong

Muistan, miten mukulana 80-luvulla Tiimari oli mahtava paikka. Siellä oli vaikka mitä ihmeellistä ja etenkin halpaa. Myös lauantaiset retket Lielahden Löyttäriin olivat virkistäviä, mukaan tarttui milloin mitäkin tärkeää.

Tätä ihanaa shoppailua tuki kaukomaiden tuonti ja halpa rihkama, made in Hong Kong. Silloin en ajatellut tavaroiden elinkaarta tai niiden kestävyyttä, ainoastaan sitä, että ne olivat pienen ihmisen mielestä kivoja ja ihania ja niihin oli mukava käyttää vaivalla ansaitut viikkorahat.

Mediassa keskustellaan nyt vilkkaasti niin maataloustuista kuin ruuan hinnastakin. Maataloustuillahan tuetaan elintarviketuotantoa, jotta ruuan hinta pysyisi edullisena. Tavallaan keinotekoisesti tarjotaan ihmisille halpaa ravintoa. Jalo ja järkevä ajatus nykypäivän hintatasoa ajatellen, mutta onko sittenkin menty liian pitkälle?

Meidän perheen epäonni sen kun jatkuu. Sekä minulla että isännällä on käsileikkaus takana, joten arjessa on normaalia enemmän haasteita. Kädet ovat hajonneet eri syistä ja eri kohdista, mutta leikkuriin jouduttiin parin viikon erolla. Lopputuloksena on kaksi toimivaa kättä. Eri ruumiissa. Pirun hankala muuten vaihtaa kakkavaippoja, ihan vaan välihuomiona. Toinen roikottaa terveellä kädellä lasta lavuaarissa ja toinen lappoo vettä siihen suuntaan. Olisi tietysti helpompaa, jos vessa olisi nykyisten rakennusmääräysten mukainen, missä mahtuisi pyörimään vaikka pyörätuolilla, mutta kun ei ole. Siinä on lavuaarin ja seinän välissä ehkä 45 cm, jos oikein tarkkaan mittaa. Ja siinä välissä on kaksi aikuista sätkivän 1,5-vuotiaan kanssa. Helppo nakki. Tervetuloa kokeilemaan.

Tästä epäonnesta johtuen tutkin jälleen jääkaapin sisältöä ja kiukukseni löysin kasan jo menetettyjä vihanneksia. Olen yleensä tarkka ruokahävikin kanssa, koska tuottajana tiedän, millainen työ on laadukkaan elintarvikkeen kasvattamisessa. Oli se sitten kasvi- tai eläinkunnan tuote, duunia on pomminvarmasti riittävästi. Nyt kuitenkin perheen elämän sekoaminen on tehnyt sen, ettei meillä ole hetkeen syöty järkevästi, jos on kotona syöty lainkaan.

Kelkkoessani kasviksia kompostiin, pohdin ruuan hävittämistä. Kuinka kummassa ruuasta on tullut niin halpaa, että meillä on varaa kantaa sitä roskiin harva se päivä? Jos kotimainen salaatti maksaisi sen vajaan parin euron sijaan vaikka kympin, jäisikö se yhtä helposti jääkaappiin homehtumaan? Tai vaikka peruna, suomalaisen peruseväs kaikkine vitamiineineen ja muine ravintoaineineen. Perunan tämän hetkinen hinta on niin alhainen, että tuottaja tekee jokaisesta myymästään kilosta jonkun sentin tappiota. Siis tappiota! Mikä yritys voi toimia niin, että sen päätuote tuottaa ainoastaan tappiota?

Elintarvikkeiden halpuutus tuntuu pahalta, koska jokaiseen porkkanaan on uhrattu aikaa ja vaivaa, maasta on pidetty huolta ja taimia on hoidettu ja lannoitettu. Halpa porkkana on paljon helpompi hävittää (muuten kuin syöden) kuin kalliimpi kumppaninsa. Kertakäyttöhalpiskulttuuri on levinnyt vaateteollisuudesta elintarvikkeisiin vai kumpi olikaan ensin. Kertakäyttövaate vai halpiselintarvike? Muna vai kana?

Vielä kamalampaa on, että tuotantoeläimet elävät elämänsä päätyäkseen ravinnoksi ja moni elää täysin turhan elämän, joka päättyy muovipakkauksessa kaatopaikalle. Pahimmillaan se on päätynyt pakkaukseen elettyään broilerinelämää ahtaissa tiloissa, maksimiin hiotun koneiston osana. Lopulta eläin on kuljetettu ulkomaille kuolemaan ja viimeinen matka on saattanut kestää päiväkausia. Edes lihan kotimaisuus ei enää ole tae hyvälle elämälle tai edes stressittömälle elämän lopulle.

Kun seuraavan kerran jahtaat tarjouksesta broileria alle euron kilo, mieti, miten se on tarjoukseksi päätynyt. Olisiko sittenkin aika panostaa ruuassakin määrän sijasta laatuun?